Nyt tuntuu että sekoan. Pää hajoaa, ei kiinnosta asunto, ei kiinnosta työ, ei kiinnosta mies, ja kaikista pahin on ettei kiinnosta touhuta lapsen kanssa. Mitä mä teen?? Miehen kanssa en pysty puhumaan. Töihin meno ahdistaa ihan helvetisti. Eläminen kokonaisuudessaan tuntuu pahalta. Mä en enää tiedä mitä mä teen!!!! Otin päivällä oluen. Otin toisen. Otin kolmannen. Näinkö tää nyt sitten menee. Ainoa mikä nyt on enää mielessä on se, että saa pään täyteen ettei tarvitse ajatella yhtään mitään. Enhän mä ole alkoholisti, miksi tää tuntuu nyt niin ainoalta vaihtoehdolta? Voihan perkele, onkohan musta kohta enää mihinkään...

Sunnuntai. Tänään voi sanoa jo että nyt se on ohi. Paranemisen pitäisi alkaa... Kaksi vuorokautta odotin kotona että kuollut vauva tulisi ulos minusta. Ei mitään. Soitin perjantaina äitipolille ja kysyin eikö jotain voisi tehdä, ettei menisi tämä homma yli viikonlopun. Soittivat sieltä sitten perjantaina myöhemmin illalla, että lauantaina aamulla klo 10 sairaalaan. Katsotaan mitä tehdään. No perjantai meni miten meni ja lauantaina aamulla olimme miehen kanssa ennen kymmentä sairaalassa. Myöhässähän siellä oltiin aikataulusta, ja noin puoli yhdentoista aikaan lääkäri sitten tutki minut uudestaan. Ei ollut edennyt mihinkään asia sitten torstaiaamun... Voi helvetti!! Arvasin. Ehdotti ensin että jos laitettaisiin lisää käynnistyspillereitä... Voitteko kuvitella! Mä sitten heti siihen kommentoin että ei käy haluan tämän nyt kaavinnalla tänään hoidettua. Selvä, sairaalassa ruuhkaa. Ainakin kolme tuntia olisi pitänyt odottaa!! Halusin lähteä kotiin lepäämään siksi aikaa. Kätilö suostui ja lupasi soitella kun pitää tulla. Kotona meni pari tuntia ok, sitten tuli todella huono olo. Olin juonut viimeksi edellisenä iltana... Pyörrytti ja luulin että taju lähtee. Soitin sairaalaan ja sanoivat että saan mennä heti, laitettaisiin mulle tippa niin olo paranee. Ja taas sairaalaan. Kello oli jotain kaksi... Kaksi eri hoitsua yritti mulle tippaa laittaa ja sattui ku perkele! Olin niin kuivunut ettei suonia meinannut löytyä... No menihän se sinne sitten neljän puhjenneen suonen jälkeen... Jep. Tämäkin paska vielä. Olo kuitenkin parani, ja olin niin yliväsynyt että nukahdin. Heräsin puoli neljän aikaan kun hoitajat tuli hakemaan mua leikkaussaliin. Karu mesta sekin. Lyhkäinen pöytä jossa tarroilla varustetut jalustimet. Siihen takapuoli paljaana, jalat ylös kiinni ja eiku odotellaan että joku tulee vetämään tajun kankaalle... Mielestäni siinä meni ikuisuus, neljä akkaa hyöri ympärillä ja mä siinä pillu törröllä. Ei ollut kuulkaas kamalan miellyttävä tilanne. Hävetti, itketti, päätä särki ja muutenkin ihan perseestä. Sitten tuli aikas tökerö vanhempi nainen laittamaan mulle tippaan unilääkkeen. No ei mennyt sekään ihan putkeen, se jotenkin lipasahti ja kaikki hemmetin aineet pärskähti mun naamalle... Onneksi sain silmät kiinni, kirveli meinaan aika kivasti... Huh. Sitten vintti pimeni. Onneksi. Seuraavaksi herään lämpimien peittojen alla. Vatsaan sattuu, mulle annetaan jotain vahvaa lääkettä kipuun. Oma sairaanhoitaja tuli hakemaan mut osastolle. Puolitoista tuntia oli mennyt siitä kun mua lähdettiin viemään leikkaussaliin. Nousin omassa huoneessa heti ja menin pissalle . Ei mitään ongelmia, onneksi. Hoitaja haki mulle heti mehua ja ruokaa. Hei onneksi oli hyvää ruokaa, söin meinaa ihan kaiken, karsee nälkä!! Mieli tuhat kertaa parempi, nyt tiesin että se on viimeinkin ohi! Helpotuksen kyyneleet tulivat väkisin silmiin... Soitin heti miehelle, ja sanoin että pari tuntia pitää vielä levätä seurannassa, sitten pääsen kotiin. Ihanaa. Lepäsin pari tuntia, sitten sain jälkihoito-ohjeet ja perhe haki minut kotiin. Jos näin jälkeenpäin analysoi asiaa, olisi ehdottomasti lääkärin pitänyt silloin heti torstaina kuollut-diagnoosin jälkeen laittaa mut kaavintaan. Asia olisi hoitunut samalla kerralla, ja olisin päässyt heti tekemään surutyötä. Ihan kamalaa kidutusta odottaa monta päivää ja pyörittää päässä ajatusta sisällä olevasta ruumiista. Jos ensi kerta tulee, olen taas viisaampi. Ja sillä yritän lohduttaa itseäni, että se mikä ei tapa, vahvistaa... Toivotaan tosiaan että asia on näin.

Ultra. Eilen aamulla. Mies ehti jo iloita että katsos vaan siellähän se on ruudulla. Minä huomasin heti että on joo mutta ei mitään eloa. Ei sykettä, ei mitään. Näin kätilön ilmeen ja niin siinä sitten taas kävi. Vauva kuollut. Epäreilua. Epäreilua. Epäreilua. Mä murruin tietenkin ihan täysin. Taas tässä kävi näin. MIKSI??? Vuoden verran haaveiltu, testattu, toivottu, stressattu. Suuri ilo positiivisesta testistä. Monta viikkoa ristiriitaisia ajatuksia, tuleeko meille sittenkin oikea vauva... Ja nyt, kaikki poissa. Pilleriä kehiin ja eikun kotiin odottamaan että elämä valuu ulos. Tai kuolema. Kuolluthan se oli. Eilen meni tuntikausia aikaa ennenkuin alkoi mitään vuotoa tulla. Koko ilta ja yö meni ihan pilalla, heräsin vähän väliä painajaisiin ja itkin itseni uneen monesti. Nyt aamulla vielä kamalampi olo. Olen yksin kotona, mies raukka joutui lähtemään töihin aikaisin aamulla. Mä vaan odotan ja odotan. Voi luoja miten kamalaa oli kertoa esikoispojalle että vauvaa ei taaskaan tule. Ei olisi pitänyt kertoa pojalle mitään tällä kertaa. Olin vain niin varma että nyt kaikki on hyvin kun pari viikkoa sitten ultrassa näkyi pieni sydämensyke. Mitä mussa on vikana, miksi näin kävi. En osaa sanoa enää muuta. Tyhjä olo.

Jep, jos sitten menisi tähän aiheeseen, eli meidän "kirppuun". Menkkojen mukaan mentäisiin nyt raskausviikolla 10+3. Käytiin kolmisen viikkoa sitten yksityisellä varhaisultrassa, kun oli viime vuoden keskenmenon jälkeen pakko saada tietää oliko siellä masussa ketään!! Silloin näkyi pienen pieni alku ja sydämensyke!! Voi mikä valtava helpotus, mutta siltikin olo on vielä epävarma ja pelokas. Mitenhän tässä tällä kertaa käy?? Tulevalla viikolla ollaan menossa ensimmäiseen raskausajan ultraan sairaalaan, joten muutama päivä piinaa vielä ennenkuin ehkä uskaltaa jo huokaista helpotuksesta... Katsotaan kuinka käy... Tekisi mieli hehkuttaa ja kuuluttaa asiaa kaikille, mutta ei vaan uskalla! Ollaan kyllä lähimmille kerrottu vauvasta, kerroin jopa töissä. Minulla on maailman paras pomo ja työkaverit, joten halusin että he tietävät heti missä mennään. Jos jotain kamalaa käy, onhan ainakin sitten lähimmät tukena ja turvana.

Raskausoireita ei ihan hurjia mulla ole, ei ollut kyllä ensimmäisestäkään. Hieman kuvotusta tulee silloin tällöin, mutta jotain kun pistää suuhunsa, niin olo paranee kummasti. Väsymys on kyllä aikamoinen. Iltaisin nukahdan väkisin sohvalle mutta toisaalta aamulla kuuden seitsemän aikaan jo tikkana pystyssä! Ärsyttävää... Varsinkin viikonloppuisin kun saisi nukkua, ottaa päähän nousta jo seiskalta... Mutta hei, mä kestän ihan mitkä vaan kivut ja pahat olot, jos tämä kirppu vaan jaksaa olla masussa ja kaikki menee hyvin!

Varhaisultrassa lääkäri arvioi vauvelin koon mukaan viikkoja olevan reilu kuusi, vaikka tiedän ihan kalenterista laskelmalla ettei se voi pitää paikkaansa. Mulla kun on kaikki seksit ja menkkakierrot todella tarkkaan muistiin laitettu, sillä tätä vauvelia toivoimme enemmän kuin mitään muuta. Pieni se varmasti on, sillä eka lapsukaisenikin oli hieman reilu parikiloinen syntyessään. Itse olen ollut 2800 g ja mieheni samoin, 2800 g syntyessään. Pieniä ihmisiä ollaan muutenkin, eli en jaksa uskoa että nykyinen masuasukki olisi jättiläinen... Eihän sitä tietysti koskaan tiedä. Sairaalassa olivat kyllä sitä mieltä, että lapsen kokoa tullaan seurailemaan koko raskauden ajan, ja heti vuodenvaihteen jälkeen mennäänkin ylimääräiseen ultraan jossa kasvua seurataan, ja ennustellaan syntymäpainoa sitten tarkemmin.

Eipä tässä muuta kuin odotellaan, kirjoittelen taas kunhan ultrasta selvitään...

Nyt kun viimein pääsi kirjoittamaan, en tiedäkään miten aloittaisin... No aloitetaan vähän taustoista... Mä nyt annan tulla vaan, eli en suuremmin suunnittele blogini sujuvuutta...

Okei, eli sain ex-mieheni kanssa maailman ihanimman poikalapsen hieman reilu 8 vuotta sitten. Poika mullisti mun maailman (kuten yleensä esikoisensa saaneille tietysti käy), eikä välttämättä aina ihan positiivisessa mielessä. Olin silloin aika nuori, vaikka tuolla hetkellä tietenkään en ajatellut niin, mutta näin jälkeenpäin kun asioita muistelee, kyllä vaan olin ihan kakara! Niin ihanaa kuin lapsen saaminen onkin, mulle se oli myös valtava kasvun paikka. Mikä hemmetti siinä on ettei kukaan kerro etukäteen niistä negatiivisista puolista??!! Mä kun olen luonteeltani suunnitelmallinen ja järjestelmällinen ihminen, meni tietenkin mulla pasmat sekaisin kun "napsu" tuli kuvioihin. Välillä musta tuntui että olen maailman huonoin äiti kun huudan ja itken vauvalle joka raasu ei ymmärrä tuon taivaallista mitä teen ja miksi. Vielä vuosia jälkeenpäinkin nuo hetket tulee takaisin mieleen, sen verran karmeita muistoja kuukausien valvomisista ja ikuisesta väsymyksestä on porautunut muistin sopukoihin... Miksi mä tein niin enkä näin, niin jos olisin tehnyt olis päässyt sata kertaa helpommalla jne.

No, vauva-ajasta, leikki-iästä, päivähoidosta, avio-erosta, esikoulusta, ja ekaluokasta on nyt selvitty! Poika on tällä hetkellä reipas, auttavainen, herttainen, maailman ihanin ja helpoin tokaluokkalainen, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa! Kovasti olen tehnyt reilun neljän vuoden takaisen avio-eron jälkeen töitä, jotta pojalle voisin erosta huolimatta tarjota rakastavan ja turvallisen kodin, jossa hänellä on hyvä olla.

Pakko hieman tilittää tuosta ex-miehestä... Oltiin naimisissa 6 vuotta, yhdessä 8, eli melko pitkä pätkä. Taisin alunperinkin mennä hänen kanssa naimisiin ihan väärästä syystä, sillä meidän välillä ei ollut mitään intohimon liekin tapaistakaan alusta asti... Mulla oli ennen exää todella raastava suhde hieman vanhemman kundin kanssa,  ja vielä lähivuosiin asti olin varma etten ikinä tästä miehestä pääse yli. Noh, menin kuitenkin naimisiin reilu parikymppisenä poikani isän kanssa. Lapsen syntymän jälkeen pikkuhiljaa alkoi tulla esiin ajatukset erosta, yritin kuitenkin sitkeästi yrittää eteenpäin, mutta kun ei niin ei. Mulle fyysinen läheisyys on sen verran tärkeää, että ilman intohimon liekkiä suhde oli tuhoon tuomittu. Ehdittiin ostaa talokin, mutta sitten yksi kaunis päivä mä lähdin ja se oli siinä. Yksityiskohtia en jaksa ruveta selittämään, mutta lopulta kävi niin että taisteluiden jälkeen jäin pojan kanssa taloomme asumaan. Vuoroviikoin poika asui luonani kotona ja vuoroviikoin isänsä luona.

Lopulta kun pääsin irti "kahleista", heittäydyin suhteeseen (melkoisen intohimoiseen sellaiseen) vanhan tuttavani kanssa. Voi elämä, mistä kaikesta olinkaan jäänyt paitsi!! No siinä leikissähän kävi sitten niin, että vajaa vuosi myöhemmin tuo mies asuikin minun ja pojan kanssa meillä, ja aloimme pikku hiljaa muodostua sellaiseksi "uusioperheeksi", jota en rehellisesti ollut ikinä kuvitellut omalle kohdalleni.

Tällä hetkellä olemme naimisissa uuden mieheni kanssa, poika on jo esikoulusta asti asunut meidän kanssa kotona, ja näkee isäänsä vain joka toinen viikonloppu. Siis hei kuvitelkaa, meidän ja hänen isänsä kotien välissä on aina ollut matkaa vain noin kilometrin verran, eivätkä isä ja poika silti treffaa kuin kahden viikon välein!!! Mä alussa yritin tyrkyttää ja hoputtaa hakemaan poikaa iltaisin yms. mutta paskat. Kuvitelkaa, kahteen viikkoon isä ei edes soita pojalleen, vaikka jo reilu vuosi takaperin hommasin lapselle oman kännykänkin!!! Mä jos olen pojasta erossa edes päivän, soitan hänelle joka ikinen päivä kuullakseni edes hänen äänensä!! ARGH!! Tämä aihe saa mut niin raivon partaalle!!!

No joo, mutta meillä on käynyt hirveä tuuri kun löysin nykyisen mieheni!!!! Hän on pojalle kuin oma isä. Miehelläni ei ole omia lapsia, hän on muutamaa kuukautta nuorempi kuin minä, ja aikamoinen hulivili ollut viimeiset kymmenen vuotta ennen "tapaamistamme"... Nyt tuo mies on kuin luotu isäksi. Mulla tulee kyyneleet silmiin kun ajattelenkin poikaa ja hania sohvalla käsikädessä katsomassa piirrettyjä, tai sitä kuinka miehet niin touhuissaan kasaavat kalapakkeja ja lähtevät kalaan "äijäporukassa". Ei löydy sanoja miten voisin kertoa kuinka tuota miestä arvostan ja rakastan.

Vuosi sitten päätimme vihdoin mennä naimisiin. Heti kun saimme suunnitelmat hyvään alkuun, kuulin odottavani vauvaa! Mikä mieletön ihanuus!! Siirsimme siltä istumalta häät vuodella eteenpäin, sillä aikaisemman raskauden muistaen en halunnut olla puolivälissä odotusta omissa häissäni... Kaikki meni hyvin... kunnes... keskenmeno. Maailman kamalin kokemus. Juostiin varmaan neljä viisi kertaa sairaalassa verenvuotojen takia. Välillä kaikki oli ok, välillä sanottiin että ei näy mitään ja kesken on mennyt. Lopulta tulos oli se, että vauvaa ei todella ollut, ja jouduin lääkkeillä saattamaan loppuun tuon keskeytyneen keskenmenon. JÄRKYTTÄVÄ KOKEMUS!! Luulin että siitä emme koskaan selviä, mutta niin vain selvittiin. Käytiin toki myös eron partaalla, mutta rakkaus voitti. Mietimmekin että nyt kun tuosta selvittiin, mikään ei meitä enää erota.

Vuosi siitä, eli tänä kesänä menimme sitten viimein naimisiiin!! Ja arvatkaas, meni viikko häistä, kun tein raskaustestin ja MEILLE TULEE KUIN TULEEKIN VAUVA!!!!!!! Vitsailen aiheella, että papin aamenen se vain tarvitsi, jotta testi näytti positiivista... hih. Sen verran on ajatuksia risteillyt päässä, että päätin vihdoin aloittaa blogin kirjoittamisen. Tämä tuntuu jotenkin niin hyvältä kun saa ajatuksia purkaa kirjoittamalla... Tästä se lähtee, meikäläisen "vuodatus"!