Nyt kun viimein pääsi kirjoittamaan, en tiedäkään miten aloittaisin... No aloitetaan vähän taustoista... Mä nyt annan tulla vaan, eli en suuremmin suunnittele blogini sujuvuutta...

Okei, eli sain ex-mieheni kanssa maailman ihanimman poikalapsen hieman reilu 8 vuotta sitten. Poika mullisti mun maailman (kuten yleensä esikoisensa saaneille tietysti käy), eikä välttämättä aina ihan positiivisessa mielessä. Olin silloin aika nuori, vaikka tuolla hetkellä tietenkään en ajatellut niin, mutta näin jälkeenpäin kun asioita muistelee, kyllä vaan olin ihan kakara! Niin ihanaa kuin lapsen saaminen onkin, mulle se oli myös valtava kasvun paikka. Mikä hemmetti siinä on ettei kukaan kerro etukäteen niistä negatiivisista puolista??!! Mä kun olen luonteeltani suunnitelmallinen ja järjestelmällinen ihminen, meni tietenkin mulla pasmat sekaisin kun "napsu" tuli kuvioihin. Välillä musta tuntui että olen maailman huonoin äiti kun huudan ja itken vauvalle joka raasu ei ymmärrä tuon taivaallista mitä teen ja miksi. Vielä vuosia jälkeenpäinkin nuo hetket tulee takaisin mieleen, sen verran karmeita muistoja kuukausien valvomisista ja ikuisesta väsymyksestä on porautunut muistin sopukoihin... Miksi mä tein niin enkä näin, niin jos olisin tehnyt olis päässyt sata kertaa helpommalla jne.

No, vauva-ajasta, leikki-iästä, päivähoidosta, avio-erosta, esikoulusta, ja ekaluokasta on nyt selvitty! Poika on tällä hetkellä reipas, auttavainen, herttainen, maailman ihanin ja helpoin tokaluokkalainen, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa! Kovasti olen tehnyt reilun neljän vuoden takaisen avio-eron jälkeen töitä, jotta pojalle voisin erosta huolimatta tarjota rakastavan ja turvallisen kodin, jossa hänellä on hyvä olla.

Pakko hieman tilittää tuosta ex-miehestä... Oltiin naimisissa 6 vuotta, yhdessä 8, eli melko pitkä pätkä. Taisin alunperinkin mennä hänen kanssa naimisiin ihan väärästä syystä, sillä meidän välillä ei ollut mitään intohimon liekin tapaistakaan alusta asti... Mulla oli ennen exää todella raastava suhde hieman vanhemman kundin kanssa,  ja vielä lähivuosiin asti olin varma etten ikinä tästä miehestä pääse yli. Noh, menin kuitenkin naimisiin reilu parikymppisenä poikani isän kanssa. Lapsen syntymän jälkeen pikkuhiljaa alkoi tulla esiin ajatukset erosta, yritin kuitenkin sitkeästi yrittää eteenpäin, mutta kun ei niin ei. Mulle fyysinen läheisyys on sen verran tärkeää, että ilman intohimon liekkiä suhde oli tuhoon tuomittu. Ehdittiin ostaa talokin, mutta sitten yksi kaunis päivä mä lähdin ja se oli siinä. Yksityiskohtia en jaksa ruveta selittämään, mutta lopulta kävi niin että taisteluiden jälkeen jäin pojan kanssa taloomme asumaan. Vuoroviikoin poika asui luonani kotona ja vuoroviikoin isänsä luona.

Lopulta kun pääsin irti "kahleista", heittäydyin suhteeseen (melkoisen intohimoiseen sellaiseen) vanhan tuttavani kanssa. Voi elämä, mistä kaikesta olinkaan jäänyt paitsi!! No siinä leikissähän kävi sitten niin, että vajaa vuosi myöhemmin tuo mies asuikin minun ja pojan kanssa meillä, ja aloimme pikku hiljaa muodostua sellaiseksi "uusioperheeksi", jota en rehellisesti ollut ikinä kuvitellut omalle kohdalleni.

Tällä hetkellä olemme naimisissa uuden mieheni kanssa, poika on jo esikoulusta asti asunut meidän kanssa kotona, ja näkee isäänsä vain joka toinen viikonloppu. Siis hei kuvitelkaa, meidän ja hänen isänsä kotien välissä on aina ollut matkaa vain noin kilometrin verran, eivätkä isä ja poika silti treffaa kuin kahden viikon välein!!! Mä alussa yritin tyrkyttää ja hoputtaa hakemaan poikaa iltaisin yms. mutta paskat. Kuvitelkaa, kahteen viikkoon isä ei edes soita pojalleen, vaikka jo reilu vuosi takaperin hommasin lapselle oman kännykänkin!!! Mä jos olen pojasta erossa edes päivän, soitan hänelle joka ikinen päivä kuullakseni edes hänen äänensä!! ARGH!! Tämä aihe saa mut niin raivon partaalle!!!

No joo, mutta meillä on käynyt hirveä tuuri kun löysin nykyisen mieheni!!!! Hän on pojalle kuin oma isä. Miehelläni ei ole omia lapsia, hän on muutamaa kuukautta nuorempi kuin minä, ja aikamoinen hulivili ollut viimeiset kymmenen vuotta ennen "tapaamistamme"... Nyt tuo mies on kuin luotu isäksi. Mulla tulee kyyneleet silmiin kun ajattelenkin poikaa ja hania sohvalla käsikädessä katsomassa piirrettyjä, tai sitä kuinka miehet niin touhuissaan kasaavat kalapakkeja ja lähtevät kalaan "äijäporukassa". Ei löydy sanoja miten voisin kertoa kuinka tuota miestä arvostan ja rakastan.

Vuosi sitten päätimme vihdoin mennä naimisiin. Heti kun saimme suunnitelmat hyvään alkuun, kuulin odottavani vauvaa! Mikä mieletön ihanuus!! Siirsimme siltä istumalta häät vuodella eteenpäin, sillä aikaisemman raskauden muistaen en halunnut olla puolivälissä odotusta omissa häissäni... Kaikki meni hyvin... kunnes... keskenmeno. Maailman kamalin kokemus. Juostiin varmaan neljä viisi kertaa sairaalassa verenvuotojen takia. Välillä kaikki oli ok, välillä sanottiin että ei näy mitään ja kesken on mennyt. Lopulta tulos oli se, että vauvaa ei todella ollut, ja jouduin lääkkeillä saattamaan loppuun tuon keskeytyneen keskenmenon. JÄRKYTTÄVÄ KOKEMUS!! Luulin että siitä emme koskaan selviä, mutta niin vain selvittiin. Käytiin toki myös eron partaalla, mutta rakkaus voitti. Mietimmekin että nyt kun tuosta selvittiin, mikään ei meitä enää erota.

Vuosi siitä, eli tänä kesänä menimme sitten viimein naimisiiin!! Ja arvatkaas, meni viikko häistä, kun tein raskaustestin ja MEILLE TULEE KUIN TULEEKIN VAUVA!!!!!!! Vitsailen aiheella, että papin aamenen se vain tarvitsi, jotta testi näytti positiivista... hih. Sen verran on ajatuksia risteillyt päässä, että päätin vihdoin aloittaa blogin kirjoittamisen. Tämä tuntuu jotenkin niin hyvältä kun saa ajatuksia purkaa kirjoittamalla... Tästä se lähtee, meikäläisen "vuodatus"!